Blogi: Voiko lapsuudessa tapahtuneen pahan unohtaa?

***Tämä blogiteksti ei sovellu sisällöltään alle 18-vuotiaiden luettavaksi***

Sain taannoin eräältä asiakkaaltani tuollaisen kysymyksen tekstarina ja vastauksestani tuli niin pitkä, että blogitekstihän siitä lopulta syntyi. Aihetta on tutkittu ja tutkitaan kiivaasti, mutta tieteelliset tutkimustulokset ovat edelleen jokseenkin ristiriitaisia, joten lyhyesti sanottuna vastaukseni on tässä vaiheessa siis sekä KYLLÄ, että Ei.

KYLLÄ, se on siis mahdollista, mutta se riippuu paljolti mm. siitä, minkä ikäisenä jotain on sattunut ja kuinka traumaattinen tilanne on ollut. Aivan pienten lapsien maailmankuva ei ole vielä muotoutunut edes erottamaan hyvää ja pahaa, joten aikuisten mielestä jokin negatiivinen asia ei vielä lapselle olekaan välttämättä negatiivinen kokemus, ellei siihen liity vaikkapa jotain suurta kipua tai tunnekuohua. Lapsi vasta kokemustensa kautta opettelee kulttuuritaustaisen hyvän ja pahan erottamisen ja avainasemassa ovat kasvattajat, jotka opastavat ja neuvovat, mikä meidän kulttuurissamme on negatiivista ja positiivista, sekä missä rajat kulkevat. Kulttuurisidonnaisuudella tarkoitan esimerkiksi sitä, että meillä suomalaisessa kulttuurissa koiran syöminen on ehdottoman kiellettyä ja negatiivista, kun taas eräissä aasialaisissa perinteissä puudelipaisti on taas suurta herkkua. NLP:n toisen kehittäjän, Dr. Richard Bandlerin sanoja lainaten: ”Map is not the territory.” eli ”Kartta ei ole maasto.”, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa, että maapallon eri puolilla sama asia koetaan hyvinkin eri tavoin, minkä vuoksi kiinalainen saattaa ihmetellä miksi me kuljetamme ja käskytämme oivallista ruokaa hihnassa pitkin katuja säällä kuin säällä. Mutta miksipä juuri pelkästään paha olisi se, minkä lapsi unohtaa? Aivan yhtä hyvin lapsi unohtaa myös erittäin positiivisia asioita. Kun aikuiselta kysytään, mitä hän muistaa lapsuudestaan ja kuinka kauas hän muistaa lapsuuttaan, niin eipä sieltä juuri kukaan ensimmäisistä elinvuosistaan kovin tarkkaan osaa tapahtumia luetella. Ehkä joitain yksittäisiä hetkiä, tunnetiloja, kavereita, mutta ei siis lähimainkaan niin tarkasti, kuin jos aikuiselta kysytään, että kerro kaikki tärkeät viimeisen 3 vuoden tapahtumat. Osittain unohtaminen johtuu toki lapsen aivojen kehityksestä, kun kielelliset valmiudet ovat vasta syntymässä ja molemmat aivopuoliskot kasvavat ja imevät jatkuvasti uutta tietoa ja kokemuksia ympäröivästä maailmasta. Lapsen varhaiset muistikuvat ovat ennemminkin tunnetiloja, joita jostain tietyistä tapahtumista on syntynyt eri aistikanavien ja niiden submodaliteettien kautta, mutta lapsuuden tunnetilojenkin on täytynyt olla suhteellisen vahvoja ja usealla eri aistikanavalla koettuja, jotta niistä jäisi pysyvä ja täysin muuttumaton muistikuva aikuisuuteen saakka.

Olen omakohtaisesti ollut mukana hypnoosiohjaustilanteessa opiskeluaikanani, jossa henkilön aikuisena kokemansa jatkuva jättämisen pelko omaa miestään kohtaan paljastui regressiossa 2-vuotiaana koettuun vakavaan traumaan, kun henkilön isosisko oli yrittänyt tehdä kotona itsemurhan. Hänen yksinjäämisen pelkonsa liittyi mm. vahvasti samettisohvalla istumiseen, pelosta tärisemiseen ja avuttomana katsomiseen, kuinka äiti oli paniikissa lattialla lähes elottomana makaavan isosiskon luona. Asiaa ei oltu koskaan käsitelty perheessä avoimesti puhumalla, sitä oli piiloteltu ja aiheesta tehty lähes tabu. Eikä toki 2-vuotiaan maailma, aivot ja kielelliset valmiudet olleet lapsuudessa tietenkään vielä vuosiin sillä tasolla, että tuon ajan tunnetiloja olisi edes voinut ilman ammattiapua käsitellä. Hypnoosin avulla hän palasi traumaattiseen tilanteeseen, sekä sen jälkeisiin äidin kanssa tehtyihin sairaalakäynteihin siskon vuoteen luona. Äidin huoli ja tunnetila isosiskosta tarttui pienokaiseen ja jättämisen pelko myös, kun äidin fokus oli paljolti sairaalassa vain isosiskossa. Samalla hän myös kuitenkin muisti erään hyvin tärkeän, mutta unohtuneen positiivisen asian, eli että äiti kyllä otti sairaalassa lopulta turvalliseen syliinsä, jossa hän tunsi sitä rakkautta ja läheisyyttä, jota jokainen lapsi tarvitsee, eikä vain sitä jättämisen pelkoa, josta hän oli kärsinyt parisuhteessaan aikuisiällä. Kun asiat siis nostettiin takaisin alitajunnasta aktiiviseen muistiin, niin suhtautuminen ja ymmärrys kummalliseen jättämisen pelkoon omassa parisuhteessa myös selkeytyi. Eli kyllä, niin pahan, kuin hyvän unohtaminen – ainakin osittaisesti – on tavallaan myös mahdollista.

EI, unohtaminen ei ole mahdollista, jokin muistijälki jää joko aivojen aktiiviseen muistiin, tai alitajuntaan. Koska alkuperäinen kysymys koski pahan unohtamista, käsittelen tässä kappaleessa lähinnä sitä. Oletuksena on, että se jokin paha, mikä lapselle on sattunut, on siis kulttuurisidonnaisesti pahaksi tai negatiiviseksi määritelty asia ja että lapsi on tajunnut sen joko heti tapahtumahetkellä, tai ehkä vasta muutamia vuosia myöhemmin, kun maailmankuva on entisestään laajentunut. Oletetaan myös, että asia on ollut jostain syystä niin arka, että hän ei ole uskaltanut siitä aikoinaan puhua kenenkään kanssa, tai hänellä ei ole ollut edes kielellisiä valmiuksia kuvata tapahtuman johdosta syntyneitä tunnetilojaan siten, että kasvattajat olisivat huomanneet mitään pahaa tapahtuneen. Tässä vaiheessa lapsi ehkä murehtii ja pohtii asiaa omassa mielessään pitkiäkin aikoja ja on mahdollista, että hän lapselle luontaiseen tapaan hän työntää hiljalleen kaikki mieltä vaivaavat ajatukset taka-alalle ja alkaa keskittyä iloisesti aivan johonkin muuhun, positiiviseen ja hyvää oloa tuottaviin asioihin, mikä on toisaalta aivan luonnollinen ja hyvä tapa päästä elämässään eteenpäin. Se suurenee, mihin zoomaat ja useampi aikuinen voisikin ottaa nykypäivänä mallia siitä, miten lapset pääsevät yli monestakin heidän maailmassaan tapahtuneesta ”suuresta” asiasta suuntaamalla energiansa ja fokuksensa kaikkeen ympärillä olevaan positiiviseen. Voi kuitenkin olla, että ihminen ei ole vielä aikuisenakaan unohtanut tapahtunutta, mutta ei ota muistoa aktiiviseen käsittelyyn mielessään vaikkapa siitä syystä, että hän on vuosien saatossa ”antanut anteeksi” pahantekijöille, tai saanut vastaavasta tilanteesta jo useita positiivisia kokemuksia, jolloin lapsuuden negatiivinen tapahtuma ikään kuin neutralisoituu mielessä sellaiseksi muistoksi, ettei se tuotakaan aikuisuudessa yhtään mitään ongelmia. Vähän samalla lailla toimii vaikkapa luistelun opettelu, eli alkuaikojen kovatkin kaatumiset neutralisoituvat sitä mukaa, kun taidot kehittyvät ja luisteluun liittyvät positiiviset asiat saavat mielessä vallan.

Omasta puolestani voin kertoa esimerkin, kun ala-asteikäisenä olin yksinäni kovassa -20 asteen pakkasessa varhain sunnuntaiaamuna luistelemassa lähikoulun kentällä. NAKS! Nilkkani murtui, viiltävä kipu oli äärettömän kova ja lähistöllä ei ollut ainoatakaan ohikulkijaa. Itkiessäni kentän reunalla yksinäni ehkä noin 20 minuuttia, tuo aika tuntui lapsen mielelle aivan ikuisuudelta. Pakkasen tuoksu, aamuaurinko, lumen narskunta, hirvittävä palelu, kipu, yksinäisyys, turvattomuus ja pelko ovat edelleen hyvin muistissani, mutta muistan myös sen lastenvaunuja työntäneen naisen, joka lopulta kuuli avunhuutoni ja juoksi kotiini hakemaan apua. Mikä helpotuksen tunne se olikaan, kun isäni kurvasi autolla kentälle ja kiidätti minut sairaalaan. Muistan edelleen siis kaikki onnettomuuden aiheuttamat tunteet ja myös sen, kuinka kelasin tapahtunutta koko kevään, kesän ja syksyn aina seuraavaan talveen saakka, peläten tulevaa luistelua. Äitini kuitenkin nosti keskustelussa esille aikaisempia onnistumisiani, eli siirsi fokukseni siis hyviin kokemuksiin ja muistoihin luistelusta. Lopulta hän vei minut ihan muina naisina luistelemaan samalle kentälle talven koitettua ja hänen kannustava äänensä on jäänyt erityisesti mieleeni. En muista enää tarkkoja sanoja, mutta hänen rohkaiseva äänensävynsä hänen luistellessaan tomerasti oikealla puolellani, hänen vihreä toppa-asunsa ja kellastuneet luistimensa muistan erittäin hyvin. Tuona talvena oppimani uudet luisteluhypyt, piruetit ja onnistumiset korjasivat tapahtuneen trauman, eikä luistelusta ole jäänyt minulle mitään kammoa, vaan päinvastoin, pidän siitä edelleen. Pidän myös pakkasen tuoksusta, lumen narskunnasta ja yksinäisyyden hetkistä. Muisto ja sen aiheuttamat tunnetilat ovat siis hyvien kokemusten kautta neutralisoituneet ja kääntynyt jopa positiiviseksi, mikä on käytännön NLP:tä parhaimmillaan, vaikka minä, saati äitini, emme tienneet 80-luvulla koko NLP:stä vielä yhtään mitään. Kasvattajien vastuu siis korostuu traumaattiseksi koetussa tilanteessa ja sen korjaamisessa, eli mikäli olet pienten lasten kanssa tekemisissä, pyydänkin sinua keskittymään vastaavissa tilanteissa omaan tunnetilaasi ja lapsen rohkaisuun suuntaamalla positiivinen fokus onnistumisiin, jolloin asia saadaan vähintään neutralisoitua parhain päin, ilman että mitään pelkoa, saati fobiaa pääsee syntymään. Kiitos, äiti.

Sitten on toki olemassa myös se mahdollisuus, että aikuinen ei todellakaan unohda lapsuuden pahaa tapahtumaa, jota ei ole aikoinaan käsitelty, jolloin se alkaa elämän varrella vaivata vaikkapa addiktiona, painajaisina, muina unihäiriöinä tai fobioina. Näin voi olla myös silloin, kun aikuinen ei muista tapahtumaa aktiivisessa muistissa, mutta asia jää ikään kuin kummittelemaan alitajuntaan, josta se tiedostamatta vaikuttaa vaikkapa aikuisen tekemisiin ja uniin. Tarkoitan tällä nyt sitä, että erittäin vahvojen, usealla eri aistikanavalla koetun pahan lapsuuden tapahtuman täydellinen unohtaminen ei ole mahdollista, vaan tapahtumien ja tunnetilojen muistijälki jää aina vähintään alitajuntaan, josta se voidaan kyllä hyvällä hypnoosihoidolla nostaa takaisin aktiivimuistiin ja muokata NLP:n avulla eri aistikanavien submodaliteetteja tarkastelemalla sellaiseksi, ettei se tuota aikuiselle enää ongelmia. Haluan kuitenkin korostaa tässä sitä, että toimivassa hypnoosihoidossa kyse ei ole koskaan niinkään pelkkien ongelmien ja syiden etsimisessä ja käsittelyssä, koska sellaisesta ei vain ole yhtään mitään hyötyä ihmisen nykytilanteeseen, saati tulevaisuuteen. Konkreettiset terapian hyödyt syntyvät aina vasta siitä, kun fokus asetetaan ratkaisukeskeisesti kohti jotakin positiivista, eikä suinkaan pois jostakin , saati kohti negatiivista tapahtumaa, tai sen loputonta tonkimista ja käsittelyä.

Oletetaanpa vielä, että ihmisellä on ollut jokin paha, usealla aistikanavalla koettu tapahtuma lapsuudessa, jonka hän joko muistaa aktiivisesti, tai vain alitajuisesti, mutta se vaikuttaa aikuisenakin ihmisen toimintaan ongelmallisesti. On tutkittu, että tällaiset muistot voivat olla joko hyvin todellisia ja aitoja, mutta ne voivat olla myös erittäin vääristyneitä johtuen siitä, että vuosien saatossa aika on joko kullannut muistot, tai alitajunta on vääristänyt niitä jopa todellista tapahtumaa paljon pahemmaksi. Tapahtuneesta on voinut nähdä jo lapsuudessa vaikkapa toistuvia painajaisia, jolloin lapsen mielikuvitus on voinut lisätä muistoon jotain keksittyjä, jopa järkyttäviä ja aina vain pahempia elementtejä. Vaihtoehtoisesti lapsi on voinut alkaa nähdä tapahtumasta myös esimerkiksi sankariunta, jossa hän keksiikin tapahtumaan sellaisen ratkaisun, tai jopa useita ratkaisuja, joissa hän selviytyy tilanteesta aina voittajana, jolloin muisto kultautuu ja luova ongelmanratkaisukyky, sekä itsetunto tietyllä lailla myös kehittyvät. Kuten aikaisemmassa blogissani olen jo todennut, niin ihmismieli on erittäin kiehtova, koska se on samaan aikaan erittäin herkkä, mutta myös äärimmäisen vahva ja jokaiselle ihmiselle tekisi hyvää oppia tiedostamaan ne oman mielensä salaisuudet ja voimavarat. Mieli on huono isäntä, mutta hyvä renki.

On olemassa vielä se yksi, ihmisen mielestä ehkä pahin mahdollisuus, että koko lapsuuden paha tapahtuma onkin täysin mielikuvituksen tuotetta, silkkaa soopaa ja keksitty kauhutarina jostakin pahasta. Tutkijat ja psykologit puhuvat tällöin valemuistosta. Tällainen tieto monesti järkyttää ihmistä syvästi ja saa pohtimaan, onko ”päässä vikaa”, kun jokin lapsuusmuisto paljastuu todistetusti täysin valemuistoksi. Voin lohduttaa, että ei ole vikaa päässä. Lapsethan ovat luonnostaan luovia, mielikuvitusrikkaita, uteliaita ja avoimia aivan kaikelle. Lapset ovat samalla myös hyvin herkkiä ja alttiita kaikille ympäristöstä tuleville ärsykkeille, kuten saduille, väkivaltaisille tv- ja radiouutisille, aikuisilta kuulemilleen jutuille, konsolipeleille, lehtiartikkelien ja nettisivujen hurjille valokuville, toisten (varsinkin isompien) lasten sepittämille kauhutarinoille ja yleensäkin kaikelle, mitä he kuulevat, näkevät, tuntevat ja oppivat. Varsinkin iltaisin, kun aivoaallot alkavat laskea kohti uniaikaa, on äärimmäisen tärkeää, mitä lapsi kokee juuri ennen nukahtamistaan, koska näitä asioita ihminen yleensä käsittelee alitajuisesti unessaan. Todellisuus ja tarinat sekoittuvat unessa mielikuvituksen voimalla mitä ihmeellisemmäksi sekamelskaksi. Mikäli lapsen tunnetila ennen nukahtamista on ollut vaikkapa pelkoa tv-uutisista nähdyistä väkivaltaisista kuvista sekoittuneena samalla kuultuun, aivan liian jännittävään iltasatuun, on mahdollista, että lapsi saattaa alkaa muodostaa omia keksittyjä muistoja, jotka liittyvät vieläpä iltasadun lukijan ääneen, eli jopa siihen omaan, turvalliseen vanhempaan. Kannattaa siis tarkkailla kodissasi olevaa ympäristöä, millaisia asioita siellä kuuluu ja näkyy varsinkin lapsen uniajan lähestyessä ja korjata tilanne sellaiseksi, että lapsi tuntee olonsa mahdollisimman rauhalliseksi ja turvalliseksi. Sama pätee päiväkotien päiväuniaikaan, onko unisatu sittenkin liian jännittävä, vai juuri sopivan onnellinen ja rauhoittava?

Blogin lopusta löydät myös linkin maaliskuussa 2014 Hesarissa julkaistuun Jani Kaaron kolumniin siitä, kuinka ihmisille voidaan myös myöhemmällä iällä syöttää mieleen tekaistuja valemuistoja vaikkapa lapsuudessa tapahtuneesta hyväksikäytöstä; mielestäni erittäin hyvin kirjoitettu juttu siitä, mitä kaikkea terapeutin suljettujen ovien takana voikaan tapahtua. En halua tällä väheksyä tippaakaan ihmisten aitoja muistoja, jotka voivat pulpahtaa alitajunnasta aktiiviseen muistiin tietyssä elämäntilanteessa, tai vaikkapa terapeutin luona, mutta on hyvä tiedostaa, että ”puoskarien” käsittelyssä myös tällainen vääränlainen ihmismielen manipulointi tekaistujen valemuistojen kera on valitettavasti täysin mahdollista ja mielestäni myös totaalisen epäeettistä.

Yksi yhteinen tekijä on kuitenkin ammattitaitoisen hypnoosiohjauksen kannalta tärkeää huomioida; ei ole niinkään väliä, onko se lapsuuden paha muisto aito, vääristynyt, vai keksitty valemuisto ja onko se ihmisen aktiivisessa muistissa, vai muhiiko se alitajunnassa. Onpa paha muisto siis mikä tahansa edellä mainituista, mutta mikäli se aiheuttaa aikuiselle ihmiselle ongelmia, niin niistä kyllä päästään yli kohti parempaa tehokkaiden NLP-tekniikoiden ja ennen kaikkea ratkaisukeskeisen ohjauksen avulla. Ei siis keskitytä pelkkiin ongelmiin ja muistoihin, vaan niiden ratkaisuihin, ihmisen nykyhetkessä ja arjessa selviämiseen ja parempaan tulevaisuuteen. Toistan itseäni sanomalla edelleen, että se suurenee, mihin zoomaat. Kun tehokkaalla ToSandoon ohjauskäynnillä asiakas itse löytää ja tietää, millainen hän haluaa olla, mitä hän haluaa tuntea ja mihin asiaan hän haluaa alkaa keskittyä ollakseen aidosti onnellinen, niin kaikki ratkaisun avaimet ovat jo käsissä. Lainaan tähän vielä NLP:n kehittäjän, mentorini Dr. Richard Bandlerin sanoja: ”Menneessä parasta on se, että se on ohi.” Jos ihminen käyttää jonkin muiston surkutteluun mielessään päivä päivältä vaikkapa 10 minuuttia, se tekee viikossa jo 1 h 10 min ja yhdessä vuodessa jo yli 60 tuntia. Kymmenessä vuodessa reippaat 600 tuntia. Laskepa itse omalta kohdaltasi. Mitä mennyttä sinä ajattelet ja suret liian usein? Hirveä määrä täysin hukkaan heitettyä aikaa, eikö vaan? Voisiko sen surkutteluun tuhlatun ajan alkaa käyttää nyt hieman paremmin, tuottavammin ja onnellisemmin? Kun Sinä olet valmis muuttumaan, ToSandoo on tukenasi.

Tässä linkki vielä Hesarin artikkeliin valemuistoista ja kiisteltyyn tukahdutettujen muistojen palauttamiseen: Mitä tapahtuu terapeutin suljettujen ovien takana?

P.S. Jos Sinun mieltäsi askarruttaa jokin vastaava kysymys, niin lähetä se minulle, tiedä vaikka aiheesi päätyisi seuraavaan blogiini 🙂

Kerro kaverille

< Edellinen blogi Seuraava blogi >